Avaruusajan päiväunelmia

Galaktinen flunssa

Omituinen, epäkäs olo, kun kirjoittelen tätä lievässä kankkusessa kotona, keskellä pilvistä arkipäivää. On tunne, että pitäisi tehdä töitä, mutta mitä työtä? Aamulehden juttua varten tarvitsen vielä materiaalia voidakseni aloittaa. Minun kyllä pitäisi haastatella erästä kirjailijaa puhelimitse, mutta pelkään kuulostavani krapulaiselta (eikä kyse ole pelkästä "kuulostamisesta"). Ja voin tehdä haastattelun ensi viikollakin.
Taidan kohta soittaa ja sopia pari arvostelua. Tulee tunne että saa jotain aikaiseksi.

Rahatilanne nimittäin ahdistaa. Olisin oikeasti kaivannut niitä noin 40 euroa, jotka eilen menetin verottajalle. Hassua, yleensä huolehdin asioistani mielestäni varsin hyvin, mutta verokortin kanssa kämmään varmaan joka vuosi jonkun työnantajan kanssa. Osin asiaan vaikuttaa tietysti se, että näitä työnantajia on yleensä toistakymmentä vuoden aikana.

Alitajuntani ilmeisesti haluaisi että eläisin vaarallisemmin ja siksi järjesti minut rahapulaan. Vaikka silti, 40 euroa ei olisi ratkaissut tämän hetken kriisiä millään. Minun on kohta pakko lainata rahaa ihan tavalliseen elämiseen ja kaljabudjetti on järjestettävä myymällä irtaimistoa (ylimääräiselle Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 2 -kirjalle voisi etsiä ostajan ensi viikon mafiassa). Tietysti voisin luopua kaljabudjetistani, mutta sekään ei ratkaisi ongelmiani ja lisäksi olisin onnettomampi.

Eilen istuin siis HYSFKiläisten kanssa pikkumafiaa Kallionhovin pimeässä nurkassa. Hauskasti nurkka oli vieläkin pimeämpi meidän 5-6 äijän ansiosta: kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Viereisessä pöydässä jonkin ainejärjestön tuore hallitus – miltei pelkkiä tyttöjä – juhli itseään. Se oli jotenkin hauskaa seurattavaa, muistan tuon tunteen niin hyvin. Lisäksi heidän humaltumisensa noudatti elokuvamaisen tarkasti tuttua kaavaa: alkuillasta puhutaan asiallisesti ja vakavasti, kunnes aletaan hiljalleen innostuilla kovaäänisesti erilaisista ideoista joita voisi toteuttaa. Loppuillasta joukko harvenee ja aletaan puhua tunteellisesti. Itketään ja halataan.

Yksi tytöistä oli unohtanut uuden paitansa niskaan valtavan hintalapun. Tilanne oli jotenkin nolo. Tyttö istui puolen metrin päässä meistä, eikä lappua voinut olla tuijottamatta koko ajan. Hintalappu oli niin valtava, että ajattelin ensin että täytyy olla jokin omituinen alakulttuurinen muoti jättää hintalappu paikalleen. Jos nämä vaikka ovat sosiologeja – sosiologeilla voi joskus olla outoja tapoja. Teoriani kuitenkin murskautui, sillä tyttö ilmeisesti huomasi lapun jossain vaiheessa, näin hänen tunkevan sen huomaamattomasti paidan sisään. Samastuin tähän tuntemattomaan tyttöön voimakkaasti. Varsinkin nuorempana minulle kävi koko ajan jotain tuollaista. Käy varmaan edelleenkin, mutta olen jo vuosia hyödyntänyt noloja tilanteita kirjoittamalla niistä pakinoita. Ei vähennä noloutta, mutta parantaa taloutta.

En tiedä, noudattiko meidän juopumisemme mitään kaavaa. Loppuillasta ideat kuitenkin sinkoilivat. Fred Hoyle esitti aikanaan, että elämä maapallolle on tullut virusten muodossa avaruudesta. Tästä voi välittömästi johtaa ajatuksen, että koko galaksi kärsii vilustumisesta ja me olemme vain pitkälle kehittyt flunssa. Välillä aivastamme avaruuteen satelliitteja ja luotaimia, jotka levittävät tautia.
Terveydeksi.

Advertisement