Avaruusajan päiväunelmia

Nostalgian runtelemana taas

Perjantai-iltapäivä, viikon työt alkavat olla plakkarissa. Mukava tunne.
Eilen oli pikkumafia, tosin aluksi oli epävarmaa, tuleeko minulle baari-iltaa vai ei. Lapset palasivatkin nimittäin jo eilen lomareissultaan ja olisivat halunneet luokseni yöksi. Iltapäivään mennessä yöksi haluavien lapsien määrä oli karsiutunut Irikseen, sillä Lauri päättikin mennä yökylään kaverilleen. Vielä päivystyksessä olin epätietoinen siitä, tuleeko Iriskään sillä hänen mielipiteensä vaihtelivat joka puhelinsoitolla. Lopulta 19:n aikoihin kävi ilmi, ettei Iriskään jaksa enää lähteä luokseni.

Eli siis baariin. Tämänkertainen pikkumafiakohde oli Roskapankki, paljolti 2 euron 0,4 tuoppien ansiosta. Pohdin jossain vaiheessa, että näitä tuoppejahan voi juoda loputtomasti tulematta känniin, kun ne ovat nollapilkkunelosia. "Kuuluisia viimeisiä sanoja" tokaisi siihen

jautero.

Kyllä niistä humalaan tuli ja tänä aamuna oli kankkunen. Pääkipua pahempi on kuitenkin keskiselkään pesiytynyt särky. Olen viettänyt tällä viikolla ihan liikaa koneen ääressä.
Ehkä voin hoitaa selkääni huomenna saunomalla Tampereella. Huomenna pitäisi nimittäin lähteä scifiseurojen yhteistyökokoukseen, joka pidetään talviuimareiden saunalla Tampereen Kaupissa. Hieno paikka, jossa on käsittämättömän kuuma sauna ja mahdollisuus pulahtaa jäiseen Nässyyn. Aikomus on tehdä niin tänäkin vuonna.

Ah, Tampere! Pelkkä ajatuskin Tampereelle menosta saa minut aina onnelliseksi. "Rakastan sinua" on ehkä suomen kielen kaunein lause, mutta kyllä "saavumme hetken kuluttua Tampereelle" tulee hyvänä kakkosena.

Tampere on vanha kotikaupunkini ajalta ennen kouluikää, ja viimeiset reilut 15 vuotta vanhempani ovat asuneet siellä taas, mikä antaa hyvän syyn vierailla Mansesterissa tiuhaan. Tamperehaikailuni on tietenkin perusteetonta mystistä nostalgiaa, vaikka ihan oikeasti tunnen jotenkin olevani voimakkaammin omalla maaperälläni Tampereella kuin täällä Espoossa. Siitäkin huolimatta että olen asunut Tampereella vain alle seitsemän vuotta versus Espoossa noin 13 vuotta. Yägh, huomasin juuri että tänä vuonna Espoosta tulee pitkäaikaisin asuinpaikkani, se ajaa vihdoin Klaukkalan ohi.

Mutta Tampere. Olen vahvasti päättänyt suojella haikailuani tosielämältä: mitään todellisia haaveita tai suunnitelmia Tampereelle muuttamisesta minulla ei ole. Kumma kyllä sen sijaan fantasioin useinkin Klaukkalaan paluusta. Muutettuani pois Klakesta 20-vuotiaana kesti todella pitkään – useita vuosia – ennen kuin sain paikasta ensimmäiset nostalgiset väristykset. Parikymppisenä suuntauduin eteenpäin ja tein ennen kaikkea hajurakoa tylsinä pitämiini teinivuosiin Klaukkalassa. Nyt kun olen jo monta vuotta rehabilitoinut nössöjä teinivuosiani, jolloin kyhjötin huoneessani lukemassa scifiä ja Tolkienia sekä järjestelemällä postimerkkikokoelmaani, myös noiden vuosien näyttämönä toiminut Klaukkala on saanut synninpäästön.

Tampere-nostalgian eräs syy on tietenkin siinä, että tuo kaupunki on ollut elämässäni mukana ihan alusta asti. Olin puolivuotias, kun muutimme Parkanosta Tampereelle. Ensimmäinen muistikuvani tästä maailmasta on katuliikenne Näsilinnankadulla (maailma oli muuten tuolloin, noin vuosina 1970-71, vielä mustavalkoinen). Ensimmäinen oppimani kieli on tampere (jota en toki enää osaa, vaikka joitain sen elementtejä puheessani vilahtelee, etenkin Tampereella tai tamperelaisten kanssa jutellessani).

Tampere on jotain pysyvää elämässäni. Monet paikat siellä ovat samoja kuin vanhimmissa muistoissani – toisin kuin Klaukkalassa, joka on kasvanut noin 4500 asukkaan taajamasta, joka se oli 1976, noin 14 000 asukkaan pikkukaupungiksi (vaikka se siis edelleenkin on vain yksi "kylä" tai "taajama" Nurmijärvellä). Lapsuuteni peltoaukeat, joiden poikki talvisin kulki pitkiä polkuja, ovat nyt omakoti- ja rivitaloalueita.

Mihinkähän sitä kuvittelee palaavansa tai mitä kuvittelee saavansa, kun palaa nostalgioimaansa paikkaan? Minulla ei oikein ole vastausta tuohon, vaikka olen nostalgisoinnissa lähes ammattilainen. Mikään mennyt aika tai paikka ei ole yksiselitteisen ihana kuin muistoissa. Minua viisaammat ovat kirjoittaneet nostalgian turhuudesta ja paradoksaalisuudesta paljonkin, eikä se ole minulle uutinen. Monesti tunnen elämäni valuvan hukkaan kun muistelen jatkuvasti sitä, kuinka joskus muinoin oli mukavaa.

Mutta mikä on edistystä, pystyn nykyään olemaan onnellinen siitä, että elän nyt sitä hetkeä, johon tulen joskus tulevaisuudessa suhtautumaan nostalgisesti.

Advertisement